Vasta remontoidun kokoushuoneen pöydässä istuu muutama levoton, mutta vakavanoloinen nuorimies. Ajatukset harhailevat kesässä ja keskioluessa. Vaikka asia on tärkeä, on vaikea keskittyä, sillä aurinko paistaa ja huoneen ikkunasta näkyy paitsi keväisen sotkuinen urheilukeskus myös tuleva rakkauden kesä. Mopopojat istuvat ringissä ja syljeskelevät, imevät lähikaupan halvimpia savukkeita ja paikallisen petankkiseuran aktiivit tasoittavat roudan rouhimaa hiekkakenttää. Parkkipaikan reunalla yksinäiset jääkiekkomaalit odottavat kuljetusta kesäsäilöön. Koululaisten kesälomaan on vielä aikaa, mutta nuortenmiesten kuukauden vapaa loppuu tänään. Parin tunnin päästä joukko hikoilee taas kerrosta alempana, Hirvihovin parketilla.
Valmentaja Jarno Ala-Nissilällä on visio: Muutaman vuoden päästä korikonkarien edustusjoukkue pelaa ykkösdivisioonassa ja kakkosjoukkue nousee kolmoseen. Kokoushuoneessa vanhemmat pelaajat nyökkäilevät hyväksyvästi, nuorempia ei juuri kiinnosta – heidän korviinsa tavoitteet kuulostavat periaatteessa hyviltä, mutta pikemminkin harmittaa. Koko kesän ainut harjoitustauko on juhannuksena. On toukokuu ja vuosi 2002.
Nykyiset nuoret biisonitähdet ovat vielä vasikoita. Eero Aaltonen jahtaa rupikonnia Kojonkulmalla ja Santeri Latvala syö Vimpelissä santaa kaksin käsin. Jani Kivinen on sentään paikalla, kuten myös nykyisen kakkosjoukkueen selkäranka: Seppäkosken veljekset, Salosen Antti, rallikuski Ollikainen ja lentäjä Kankare. Forsman keikkuu tuolilla hauikset puuskassa. Sainio lupasi tulla, mutta junioria ei näy. Silminnähden Ala-Nissilää sapettaa. Kaikki eivät suhtaudu loimaalaisen koripalloilun tulevaisuuteen yhtä vakavasti.
Vanhemmista herroista Köysi Jokinen tuli taas polkupyörällä ja on kiinnostuneempi omista kämmenistään, kuin tavoitteista ja harjoitusaikataulusta. Tepi Kivinen ja Seksi Haapaniemi ajoivat Turusta, kapteeni Rautiainen ja pitkä Pakkanen suoraan töistä. Mistään suuremmasta ei ole kyse. Huone ei täyty kollektiivista optimismista ja uhosta, että nyt näytetään kaikille. Huoneessa on tasan yksi mies, joka ei epäile – joka uskoo. Hän osoittaa taululle, jakaa ohjelmat ja motivoi.
– Muutaman vuoden päästä Loimaalla pelataan huippukoripalloa, Ala-Nissilä vannoo ja kehottaa kaikkia syömään hyvin. Kohta mennään täysillä.
Noin vuosikymmentä myöhemmin, konkareiden ykkösjoukkue pelaa Korisliigan pudotuspeleissä. Osa naamoista on uusia. Monet tekijät ovat vaihtuneet, muuttaneet pois, perustaneet perheen, jättäneet koripallon. Osa naamoista on kuitenkin tuttuja, vanhentuneita, mutta kasvonpiirteet ovat samat. Tuttuja hahmoja näkee myös biisonikatsomossa – joku kuuluttaa, toinen kuvaa tai pitää pöytäkirjaa, muut hakkaavat käsiä yhteen lehtereillä tai jännittävät tietokoneen ääressä jossain muualla. Ala-Nissilän visiota ei muista kukaan. Tuskin edes mies itse. Kaikki tavoitteet eivät ole kuitenkaan ainoastaan toteutuneet, ne on ylitetty.
Biisonit taistelevat SM-mitaleista ja Kakkonen – sekava joukkueellinen erikokoisia ja -ikäisiä roikaleita, joka paleli vuosikymmen sitten perjantai-iltaisin Tennishallissa ja yritti pelien jälkeen häivyttää vanhojen sarjajyrien vinoilun puoliajalla haetulla kolmosella – nousi tänä keväänä kakkosdivisioonaan. Samaan sarjaan, jonka keskikastissa konkariedustuksen piti pelata maailman tappiin asti.
Kirjoittaja oli paikalla.